Erään ilmiön tarina

Olipa kerran marginaali-ilmiö, bändi, josta tykättiin pienissä piireissä ja sen maine levisi pikkuhiljaa vuosien aikana puskaradion kautta ja keikkakokemusten ansiosta. Faneilla oli keskenään ja bändin kanssa hauskaa, keikat alkoivat olla loppuunmyytyjä.

Bändistä tuli laajemmassa mittakaavassa suosittu, mutta edelleen sitä arvostivat myös kriitikot ja sellaisetkin, jotka eivät pitäneet itse sen musiikista, sillä yhtye oli puurtanut tiensä suosioon pitkää tietä ja hitaasti omin avuin ja asein.

Suosio nousi niin suureksi, että bändi oli omistautuneiden ja vahvasti verkostoituneiden faniensa ansiosta Suomen suosituin aina kun verkosto pääsi äänestämään ja vaikuttamaan. Bändin levyjä ostivat kaikki ja sen musiikki soi kaikkialla. Keikkapaikoista pienet klubit vaihtuivat suuriin halleihin ja festarikeikkoihin.

Liian suositusta eivät kaikki tykkää. Suosio oli niin suurta, että se alettiin vaieta mediassa, jopa erään yleisöäänestyksen sääntöjä ja osallistumistappoja muutettiin, salaliittoteoreetikko epäilee, ettei bändi aina voittaisi. Kriitikoilta ei herunut enää kehuja tai kannustusta. Bändin laulajan lärvistä tuli pilkan kohde ja ärsytyksen aihe nro 1.

Bändille suursuosio tuo rahaa ja raha mahdollisuuden tehdä lisää rahaa. Bändille suosio on hyvä homma.

Fania suursuosio ärsyttää. Liput keikoille ovat kalliita, ne pitää hankkia kuukausia ennen keikkaa, entinen yhteisöllinen ja lämmin sisäpiirifiilis on vaihtunut tönimiseen, kyräilyyn ja bändin etääntymiseen faneista. Keikkapaikat ovat järkyttäviä areenoja, joissa ei pääse hikiseen tunnelmaan ja vuorovaikutukseen. Musa soitetaan puhki ja sen alkuperäinen sävy on vesitetty valtavirtaan sopivaksi.

Minä olen fani, jota kyrsii. Olen marginaali-ihminen ja haluan uuden fanituksen kohteen, koska en halua olla valtavirtaa. En halua, että kaikki tulevat minun salmiakkipussilleni, hankkivat samanlaisen kesämekon kuin minulla tai tietävät mistä puhun, kun mainitsen "poniklubin".

Olen ihminen, joka ei olekaan niin innostunut jakamaan, kuin tämä somekohkaus vaatisi. Naamani on ihan vinossa :/.

The name of the game.

Ensi viikolla alkavat jalkapallon MM-kisat saavat puoli maailmaa ja pienen (lähinnä urheilutoimittajien) joukon suomalaisia sekaisin. "32 maata, 64 ottelua, suurin osa suorana" Ylen ottelulähetysten ja -tarjonnan markkinointi on jo pelotellut yleisöä.
***
Paitsi tietysti meitä, joille kisat ovat kohokohta neljän vuoden välein ja kisojen välillä kohokohtaa on niiden odottelu.
***
Kahdeksan vuotta sitten pelattiin Etelä-Koreassa ja Japanissa ja painatin sen kunniaksi itselleni kisapaidan, jonka rinnassa oli Etelä-Korean lippu ja selässä Japanin.
12 vuotta sitten loppuottelua jännättiin kesken Ilosaarirockin humuilun legendaarisessa ravintola Kerubissa ja Mancen intohimoinen Ranskan kannattaminen jäi mieleen.
1994 kisojen aikaan olin Petroskoissa ja Leon sukellus Ääniseen kera Brasilian lipun on sen vuoden hikisiä, helteisiä ja kultaisia kisamuistoja.
1990 Italian kisojen aikaan olin kesätöissä...ja Radiomafia aloitti! Tämän viikon voi kuunnella ja fiilistellä. Asiasta asiaan: toivottavasti tekijänoikeusjärjestöjen, kuten Teoston kanssa päästään yhteisymmärrykseen ja Radiomafian aarteet saadaan pysyväksi osaksi Elävää Arkistoa.
***
Kun futiksen MM-kisat 4 vuotta sitten päättyivät Saksassa, lupasin itselleni matkustaa vuonna 2010 Etelä-Afrikkaan. Minä ja muut Suomen maajoukkueen kannattajat emme matkanneet Hodgsonin johdolla Afrikkaan, mutta ehkä se on sydämelleni parempi näin. Jännätä kynsiä purren kotona.
***
Juu ei. Litti ja mie jäädään pettyneenä odottamaan - jos edes se patsas peukulla tai ilman ;-) saataisiin aikaan lohdukkeeksi, koska maailmanmestarina Jari ei tule koskaan Jules Rimet -pystiä käsivarsilleen nostamaan.