Koulun penkillä

Mies opetti miule kuvankäsittelyä! On niin hienoa oppia uutta, että innostuin heti laittamaan tänne kuvan, jonka värkkäsin.
Luultavasti meen sekaisin kaikista härpäkkeistä photoshopissa. Sellainen näyttää varmasti amatöörimäiseltä, mutta niinhän oonkin.

Tämä kuva on otettu Parikkalan Siikalahdella, nämä nuoret laulujousenet tekivät näyttävän ohilennon, kun tulin paikalle. Hangossa on kuulemma joutsenia vieläkin.

Lintumaailma hiljenee talveksi. Toisaalta ruokintapaikat ovat aloittelevan lintukuvaajan paikka. Harmi vaan, kun luonnonvaloa on vain muutama tunti...
mutta kuukauden päästä jo päivä pitenee.

Optimistilta terveisiä. Ja joulukalenterin ensimmäisen luukun saa avata huomenna.

Lupaus

Kuulostaa tuo otsikko ihan kirjan nimeltä. Mutta saatuani innoituksen ystäväni, opiskelukaverini Tetan blogista, päätin aktivoitua taas kirjoittamaan tätä(kin).
Vuodenvaihteessa, kun jään töistä 3 kuukaudeksi kouluttautumisvapaalle, pitää ehkä olla joku henkireikä, onhan sitä sen verran "esiintyjä" ja yleisön kipeä. Jep.

Samalla kun kiitän Tetaa inspiksestä ja esimerkistä ja rohkenen, siitäkin huolimatta, että nainen on Taiteilija ja mie niin amatööri ja aloittelija valokuvauspuuhissa kuin vain voi olla, laittaa tähän linkin ensimmäisiin kuviin, joita olen saanut aikaiseksi laittaa Flickriin. Järjestelmäkameran ostin about kk sitte, viimeksi sellainen ollut käytössä joskus 15 vuotta sitten.

Tänään ohjelmassa on todella nopea ja ekologinen matka Petroskoihin. Se onnistuu menemällä Lahden Konserttitaloon, jonka 80-luvun tyyli henkii itää. Nuori Sinfonia esittää vielä Tshaikovskin Talvisinfonian! Davai!

Puumien vallankumous

Paluumatkalla Sonispheresta Porista kotiin sen pohtiminen alkoi. Että minkä ikäisiä nämä suosikkiartistimme oikein ovatkaan. Hillitöntä kuuklausta ja tulokset syntymävuosista: -60, -61, -62...

Olen siis samassa tilanteessa kuin teininä, kun Duran Duran oli maailman ihanin bändi. Diggailen itseäni n. 10 vuotta vanhempia artisteja. Ja nyt, kun mittarissa on kohta - ei-nyt-pian-mutta-äkkiä-se-aika-menee-apua- puumat, tilanne on sama. Diggailen bändejä, joiden soittajilla on harmaita kuin Gandalfilla. Jee.

Kesän aikana olen nähnyt livenä mm. Kissin, perustettu 1973, Faith No Moren, aloitti 1980-luvulla, The Cultin, jonka näinkin edellisen kerran vuonna 1993, Alice In Chainsin, Slayerin, Iron Maidenin... - pointti tuli varmaan selväksi. Eivät mitään eilisen teeren poikia, vaan toissapäivää edeltävän.

Ja samana kesänä, kun katselen ja kuuntelen tuoreita suosikkejani, Suomeen tulee pääministeriksi Mari Kiviniemi, synt. 1968. Kohta aletaan myös esittää Puumanaista myös Suomen telkkarissa.

Nelikymppiset ovat siis mitä kuuminta hottia, joten vanhenemisesta ei tarvitse kantaa huolta. Korkeintaan ehkä siitä, että tuo musiikkimaku on so last last season ja että Nikki Sixx on jo yli 50-vuotias. Uskoo ken pystyy.

Erään ilmiön tarina

Olipa kerran marginaali-ilmiö, bändi, josta tykättiin pienissä piireissä ja sen maine levisi pikkuhiljaa vuosien aikana puskaradion kautta ja keikkakokemusten ansiosta. Faneilla oli keskenään ja bändin kanssa hauskaa, keikat alkoivat olla loppuunmyytyjä.

Bändistä tuli laajemmassa mittakaavassa suosittu, mutta edelleen sitä arvostivat myös kriitikot ja sellaisetkin, jotka eivät pitäneet itse sen musiikista, sillä yhtye oli puurtanut tiensä suosioon pitkää tietä ja hitaasti omin avuin ja asein.

Suosio nousi niin suureksi, että bändi oli omistautuneiden ja vahvasti verkostoituneiden faniensa ansiosta Suomen suosituin aina kun verkosto pääsi äänestämään ja vaikuttamaan. Bändin levyjä ostivat kaikki ja sen musiikki soi kaikkialla. Keikkapaikoista pienet klubit vaihtuivat suuriin halleihin ja festarikeikkoihin.

Liian suositusta eivät kaikki tykkää. Suosio oli niin suurta, että se alettiin vaieta mediassa, jopa erään yleisöäänestyksen sääntöjä ja osallistumistappoja muutettiin, salaliittoteoreetikko epäilee, ettei bändi aina voittaisi. Kriitikoilta ei herunut enää kehuja tai kannustusta. Bändin laulajan lärvistä tuli pilkan kohde ja ärsytyksen aihe nro 1.

Bändille suursuosio tuo rahaa ja raha mahdollisuuden tehdä lisää rahaa. Bändille suosio on hyvä homma.

Fania suursuosio ärsyttää. Liput keikoille ovat kalliita, ne pitää hankkia kuukausia ennen keikkaa, entinen yhteisöllinen ja lämmin sisäpiirifiilis on vaihtunut tönimiseen, kyräilyyn ja bändin etääntymiseen faneista. Keikkapaikat ovat järkyttäviä areenoja, joissa ei pääse hikiseen tunnelmaan ja vuorovaikutukseen. Musa soitetaan puhki ja sen alkuperäinen sävy on vesitetty valtavirtaan sopivaksi.

Minä olen fani, jota kyrsii. Olen marginaali-ihminen ja haluan uuden fanituksen kohteen, koska en halua olla valtavirtaa. En halua, että kaikki tulevat minun salmiakkipussilleni, hankkivat samanlaisen kesämekon kuin minulla tai tietävät mistä puhun, kun mainitsen "poniklubin".

Olen ihminen, joka ei olekaan niin innostunut jakamaan, kuin tämä somekohkaus vaatisi. Naamani on ihan vinossa :/.

The name of the game.

Ensi viikolla alkavat jalkapallon MM-kisat saavat puoli maailmaa ja pienen (lähinnä urheilutoimittajien) joukon suomalaisia sekaisin. "32 maata, 64 ottelua, suurin osa suorana" Ylen ottelulähetysten ja -tarjonnan markkinointi on jo pelotellut yleisöä.
***
Paitsi tietysti meitä, joille kisat ovat kohokohta neljän vuoden välein ja kisojen välillä kohokohtaa on niiden odottelu.
***
Kahdeksan vuotta sitten pelattiin Etelä-Koreassa ja Japanissa ja painatin sen kunniaksi itselleni kisapaidan, jonka rinnassa oli Etelä-Korean lippu ja selässä Japanin.
12 vuotta sitten loppuottelua jännättiin kesken Ilosaarirockin humuilun legendaarisessa ravintola Kerubissa ja Mancen intohimoinen Ranskan kannattaminen jäi mieleen.
1994 kisojen aikaan olin Petroskoissa ja Leon sukellus Ääniseen kera Brasilian lipun on sen vuoden hikisiä, helteisiä ja kultaisia kisamuistoja.
1990 Italian kisojen aikaan olin kesätöissä...ja Radiomafia aloitti! Tämän viikon voi kuunnella ja fiilistellä. Asiasta asiaan: toivottavasti tekijänoikeusjärjestöjen, kuten Teoston kanssa päästään yhteisymmärrykseen ja Radiomafian aarteet saadaan pysyväksi osaksi Elävää Arkistoa.
***
Kun futiksen MM-kisat 4 vuotta sitten päättyivät Saksassa, lupasin itselleni matkustaa vuonna 2010 Etelä-Afrikkaan. Minä ja muut Suomen maajoukkueen kannattajat emme matkanneet Hodgsonin johdolla Afrikkaan, mutta ehkä se on sydämelleni parempi näin. Jännätä kynsiä purren kotona.
***
Juu ei. Litti ja mie jäädään pettyneenä odottamaan - jos edes se patsas peukulla tai ilman ;-) saataisiin aikaan lohdukkeeksi, koska maailmanmestarina Jari ei tule koskaan Jules Rimet -pystiä käsivarsilleen nostamaan.

Väärin harrastettu

Päätin jokin aika sitten, että muutaman vuoden aikana aion opetella tunnistamaan ainakin sata Suomessa tavattavaa lintulajia, mieluusti enemmän. Kuvittelin, että kun liittyisin lintutieteelliseen yhdistykseen, saisin helpommin tietoa ja pääsisin vaikkapa retkille, joilla voisin viisaampien opein edetä tunnistamisen opettelussa.

Liittymislahjaksi yhdistykseltä sain lintuharrastusoppaan Kuukkelin kaltaiset, jonka luettuani tunsin itseni huonoksi ihmiseksi.

Olen huono lintuharrastaja. En ole pitänyt kaikista linturetkistä lukua, saati merkannut "havikseen" vallinnutta säätilaa tai lintujen nimiä tieteellisillä nimillä, ilmansuunnatkin ihan sekaisin. Ei taida Pulmusesta tulla tällä tyylillä ornitologia, vaikka ystävät jo tälläkin tasolla (retki ehkä kerran viikossa, keväällä enemmän) piikittelevät hurahtamisesta.
***
Lintuharrastus ei ole ainoa, jossa olen törmännyt 'oikein harrastamisen' vaatimukseen. Bändin fani ei ole hyvä fani, ellei kritiikittömästi ylistä kaikkea bändin tekemää. Jalkapallokannattaja ei ole kannattaja eikä mikään, ellei muista ulkoa kaikkia suosikkiseuran avauskokoonpanon pelaajia vuodesta -63, eikä valokuvaamista kehtaa sanoa harrastavansa, ellei kuljeta mukana parin tonnin järkkärikamoja.
***
Suivaantuneena bloggasin 'väärin' - jätin linkittämättä ja kerronpa uhallani senkin, että tätä kirjoittaessani kuuntelin Spotify:sta mm. Tears for fearsin Everybody wants to rule the worldin, Righeiran Vamos a la playan, Pseudo Echon Funky townin ja nyt aion mennä Alice Cooperin Poisonin seuraan.

Valmistauduin illan Euroviisu-lähetykseen ajattelemalla pop-musiikkia: teksteinä, kuvina, blogeina. Musiikkihan on perinteinen kolumnien aihe perinteisissä musiikkilehdissä, kuten Rumbassa, jonka verkkoversiokin näyttää olevan Rumba-blogi. Muuten blogihaku ei tuottanut mitään massiivista listaa musa-aiheisista bloggaajista, pikemminkin herätti kysymään: Miksei musiikista blogata enempää?
***
Musa, jos mikä pistää väittelemään ja makuasioista saa kiistellä. Luulisi tämän olevan hedelmällinen alusta myös bloggaajille, mutta ilmeisesti musiikkia tulvii ja käytetään verkossa(kin) niin paljon, että tekstimuotoon puretun ajattelun sijaan on MySpace, Spotify, Hitlantis, Last.fm...ja miljona muuta.
Bändien omista saiteista puhumattakaan. Musiikin olo ja käyttö verkossa ja verkosta on jotenkin niin itsestäänselvää, että tamperelaisen Epilän kohdalla on useaan otteeseen erikseen mainittu, että "bändin musiikkia ei ole kuunneltavissa verkossa!" Ihan tehokas mainoskikka.
***
Suomessa on tosi taitavia ja hauskoja musiikista kirjoittavia toimittajia. Tykkään mm. Imageen kirjoittavien Samuli Knuutin ja Maria Veitolan tyylistä. Jälkimmäisen muista kuin musiikkin liittyvistä toimittajan hommista en ole niin innostunut, mutta musasta Maria osaa kirjoittaa, minulle. Samuli Knuutin mahtavat kielikuvat taas ovat kateuden aihe kuukaudesta toiseen. Kummallakaan suosikeistani ei tietääkseni ole musiikkiaiheista blogia - ja miksi kirjoittaa verkkoon ilmaiseksi, jos Oy maksaa?
***
Tottakai musiikista tehdään merkintöjä ja havaintoja. Vähän muustakin kuin pop-musiikista. Mie lukisin musiikista vaikka kuinka paljon, onhan Nick Hornbyn Uskollinen äänentoisto maailman ihanin lukemani musiikkiromaani - ja muutenkin hyvä. Hornbyn tekstit kirjasta 31 biisiä taas olisivat täydellistä verkkoluettavaa, jos ne biisitkin saisi kuunnella siinä samalla.
***
R.e.s.p.e.c.t. musiikista bloggaaville, ja Kuunkuiskaajille mieletöntä euroviisuiltaa! Aion viihtyä.

Some-hype

Seurasin sosiaalisen median vaikuttajien, käyttäjien ym. some-ihmisten tapahtumaa SoMeTime2010a lähinnä Twitterissä, johon viserrettiin niin paikan päältä Aalto Design Factorysta, kuin täältä kotikatsomoistakin. Sometimen antia tulvi niin paljon mm. Bambuserin ja Slidesharen kautta, että kun ei ollut mahdollisuus olla reaaliajassa mukana, kahlaaminen vie oman aikansa.
***
Tviiteistä tarttui peruskriittiseen vastaanottajaan kaksi mieltähiertävää: sosiaalinen media vapautti naiset ja että yritysjohto on vaarassa syrjäytyä. Tämä ensimmäinen tuntuu jopa olevan huono asia joillekin tekno-orientoituneille; esim. blogeissa keksivät verkostoitua juuri käsitöitä tekevät naiset! Kuinka junttia ja maanläheistä? Ruoka, sisustaminen ja muoti ovat yhdistäneet - ja niitä, joita hype-tekno-some-ihmiset eivät korosta.

Yritysjohdon syrjäytyminen on monilla työpaikoilla, omallakin, niin totta. Työntekijöitä on kannustettu, jopa annettu työtehtäväksi huseerata sosiaalisessa mediassa, ilman että johdolla on kokonaisuudessaan mitään käsitystä, mitä firman nimissä verkossa tehdään.
***
Kun useammassakin tviitissä kehuttiin hurmoksellista tunnelmaa, vähän säikähdin. Ehkä olisi pitänyt olla itse paikalla, toteamassa ettei tämä ollut herätysliikkeen kokous, vaan tolkun ihmisten touhua.
***
Useimmissa jälkipuheissa on toivottu mahdollisten tulevien tilaisuuksien keskittyvän enemmän ihmisiin kuin yrityksiin. Suurelle osalle firmoistahan somen käytöstä toivotaan lisää tulosta. Yrityksensä somekoordinaattori sanoi sen suoraan haastattelussa. Eikähän siinä mitään pahaa, meitä sosiaalisen mediankin käyttäjiä on monenlaisia. Osalle tämä on huvia, osalle bisnestä, osalle sekä että.

Ehkä joskus Twitter-käyttäjiä laajemmalle joukollekin luonteva viestinnän ja viestimisen osa, eikä oma erillinen friikkisaarekkeensa?

Mansikanpoimintaa

Luen ukrainalaisen kirjailijan Marina Lewyckan romaania Muu maa mansikka?, jonka nimessä on ihan turhaan kysymysmerkki, koska englanniksikin pelkkä mansikkapelto riittää. Kirjassa eri maista tulleet siirtolaiset poimivat mansikoita Englannin Kentissä. Arvatenkin mansikkapellot eivät ole 'fields of gold', vaan mansikanpoimijat saavat tuntea olevansa pohjasakkaa.

Suomalaiset eivät kestäisi, jos joku meillä siivoavista tai poimivista kirjoittaisi kokemuksistaan. Täällä on jo unohdettu millaista suomalaisilla oli 60- ja 70-luvuilla Ruotsissa. Viime kesinä Lapissa ja Kainuussa marjoja poimineet, lähes orjuudessa eläneet on unohdettu. Meillä menee muka nyt itsellämme niin huonosti, ettemme näe edes omalle pihallemme. Sen pihan viemäriä tosin emme suostu siivoamaan.

Ruotsissa on uskallettu käsitellä kipupisteitä. Lukas Moodyssonin Lilja 4-ever on hieno esimerkki.

Koska olen herkkä itkemään ja ahistumaan, en aio katsoa Liljaa ikinä enää. Lewyckan kirjaakin pitää säännöstellä, ettei tule liian isoa varjoa päälle.

Välissä otan luettavaksi vaikka Kotilieden , jolle tämä verkko on vain kalpea jatke. Toimittajien ammattilehdessä Journalistissa arvioidaan tällä kertaa Kotiliettä. Juttuun on merkitty toimittajaksi mies. Hän ei tiedä mitä vaatii, kun epäilee että Kotilieteen tarvittaisiin lisää korkkareita, lenkkareita ja crocseja. Ei hellassa! Olemme tyytyväisiä hellan ja netin välissä. Luemme muotilehdet erikseen.

Kohta pääsemme tekemään mansikkakakkuja, eikä meidän tarvitse ajatella millä mansikat on kasvatettu, kuka ne on poiminut, mitä hänelle on maksettu ja kuka mansikkahuumaa pyörittää.

Kerran erehdyin julkisesti haukkumaan mansikanpoimintaa kesätyönä. Mansikkaviljelijät suuttuivat. Kyllä poimijoita riittää - aina löytyy joku jolla menee vielä kurjemmin ja joka on valmis tekemään vielä halvemmalla.

Feissari ja huono omis

Ovikello soi ihan tavallisena torstai-iltana. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en avaa. Asunhan kaupungin keskustassa kerrostaloasunnossa, eikä meille pääse edes rappuun kuin alasummeria soittamalla. Eikä kukaan ollut siten varoittanut tulostaan. Menin kuitenkin avaamaan, kelattuani mielessäni, että a) meillä ei ollut ollut bileitä viime viikonloppuna, b) jääkiekkoa ei oltu katseltu television ääni täysillä samana aamuna viideltä, eikä c) tv-maksu ollut maksamatta.

***

Oven takana oli parikymppinen pipopäinen nöösi poika, joka kysyi varovaisesti: ”Kiinnostaako sinua saimaannorppien suojelu?” Koska kysymykseen voin vastata (mikäli päätän olla rehellinen) vain yhdellä tavalla, myöntävästi, vastasin niin myös feissarille, vaikka hän olikin tunkeutunut kadulta rappukäytävään ja lähestyi sitä ikävää rajaa, jolloin tuntee olonsa vaivautuneeksi ottaessaan pizzalaatikon kynnyksen yli, mutta mennessään kirjoittamaan pankkikorttikuittiin nimensä käytävän seinää vasten.
Minusta tuli näin heikkona hetkenä saimaannorpan kummi ja ainakin toistaiseksi kuukausilahjoittaja, vaikka vastustan järjestöjen varojenkeruutyötä kaduilla ja epäilen kuukausilahjoittajien euroista liian suuren osan menevän feissarien palkkoihin ja järjestöbyrokratian pyörittämiseen tuossakin jättimäisessä kansainvälisessä luontojärjestössä.

***

Reppana jäsenvärväri osui hyvään saumaan, kun omatuntoni sattui olemaan raskautettu saimaannorpan kohtalon vuoksi, olihan keittiön pöydän postipinoon nostettu aiemmin samana päivänä postin tuoma kuori, jonka nurkan vihreästä norppalogosta tiesin, että olin unohtanut jäsenmaksun maksamisen laskupinon alimmaksi.
Päivän hyvä työ kevensi ympäristöomaatuntoa ja suhteellisen helpottuneelta vaikutti nuori mieskin. Luultavasti olin päivän ainoa allekirjoituksen paperiin vääntänyt.

***

Aika monessa asiassa omaatuntoaan voi keventää antamalla keräyksiin rahaa, mutta itselleni itäsuomalaisena, suomalaisena ja luonnonystävänä, saimaannorpan kohtalo ei ole sellainen, että edes uskoisin rahalla olevan merkitystä. Verrattuna moneen muuhun auttamistyöhön, saimaannorppaa ei kumminkaan voi oikein auttaa omin käsin, tyyliin: ”neulonpa tilkkupeiton tilkkuja äiti Teresan orpokotiin”, vaan järjestöjen kautta vaikuttaminen tuntuu olevan ainoa tapa. Vaikkei se ole. Todellinen päätösvaltakin on kansalaisilla, äänestäjillä.
Saimaan alueen verkkokalastuskielto, ehdoton, pakollinen ja laissa säädetty, tuntuu olevan se ainoa tapa suojella uhanalainen norppa. Mutta eduskunnassa ja etenkään keskustalaisissa käsissä olevassa maa- ja metsätalousministeriössä (ns. luontaiselinkeinot, kuten turkistarhaus, ovat MMM:n toimialaa) ei tunnu olevaan mitään halua edetä vapaaehtoisen suojelun mantrasta raskaampiin keinoihin.

***
Vaikka vertaus on korni ja yliampuva, verkkokalastuksen puolustajat ovat kuin Amerikan vapaata aseenkanto-oikeutta puolustavia punaniskoja. Ugh, olen kirjoittanut.

Jääkiekkoa Suomi-Venäjä

Mikä olisi kunniakkaampi hetki urheiluhullun(-kin)aloittaa bloggaus, kuin Suomen pelatessa Venäjää vastaan jääkiekon MM-kisojen käsittämättömän sarjasysteemin välisarjassa ja Venäjän johtaessa 2-0?
Ei mikään. Paitsi tietysti kun tilanne on 5-0, kuten se nyt on.

Jääkiekon ylivalta urheiluhullujen huomiosta syö nyt, siksi pitää tökkiä. Olen itsekin hurahtanut tähänkin lajiin joskus, joten tiiän mistä kirjoitan. Tänä keväänä piän kynteni.

On miula oikeakin manifesti-julistus-pakina jo valmiina. Se seuraavaksi.

Tervetuloa. Ole armollinen, aloitin vasta ja jo alusta, eli tää entinen kirjelehtiö, tuntuu vieraalta. Tuleeko tutuksi vai jääkö tähän? Piti aloittaa, kunluin Harto Pönkän tekstistä sekä bloggaamisen, että blogien lukemisen olevan vähenemään päin. Pitää olla erilainen.