keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Feissari ja huono omis

Ovikello soi ihan tavallisena torstai-iltana. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en avaa. Asunhan kaupungin keskustassa kerrostaloasunnossa, eikä meille pääse edes rappuun kuin alasummeria soittamalla. Eikä kukaan ollut siten varoittanut tulostaan. Menin kuitenkin avaamaan, kelattuani mielessäni, että a) meillä ei ollut ollut bileitä viime viikonloppuna, b) jääkiekkoa ei oltu katseltu television ääni täysillä samana aamuna viideltä, eikä c) tv-maksu ollut maksamatta.

***

Oven takana oli parikymppinen pipopäinen nöösi poika, joka kysyi varovaisesti: ”Kiinnostaako sinua saimaannorppien suojelu?” Koska kysymykseen voin vastata (mikäli päätän olla rehellinen) vain yhdellä tavalla, myöntävästi, vastasin niin myös feissarille, vaikka hän olikin tunkeutunut kadulta rappukäytävään ja lähestyi sitä ikävää rajaa, jolloin tuntee olonsa vaivautuneeksi ottaessaan pizzalaatikon kynnyksen yli, mutta mennessään kirjoittamaan pankkikorttikuittiin nimensä käytävän seinää vasten.
Minusta tuli näin heikkona hetkenä saimaannorpan kummi ja ainakin toistaiseksi kuukausilahjoittaja, vaikka vastustan järjestöjen varojenkeruutyötä kaduilla ja epäilen kuukausilahjoittajien euroista liian suuren osan menevän feissarien palkkoihin ja järjestöbyrokratian pyörittämiseen tuossakin jättimäisessä kansainvälisessä luontojärjestössä.

***

Reppana jäsenvärväri osui hyvään saumaan, kun omatuntoni sattui olemaan raskautettu saimaannorpan kohtalon vuoksi, olihan keittiön pöydän postipinoon nostettu aiemmin samana päivänä postin tuoma kuori, jonka nurkan vihreästä norppalogosta tiesin, että olin unohtanut jäsenmaksun maksamisen laskupinon alimmaksi.
Päivän hyvä työ kevensi ympäristöomaatuntoa ja suhteellisen helpottuneelta vaikutti nuori mieskin. Luultavasti olin päivän ainoa allekirjoituksen paperiin vääntänyt.

***

Aika monessa asiassa omaatuntoaan voi keventää antamalla keräyksiin rahaa, mutta itselleni itäsuomalaisena, suomalaisena ja luonnonystävänä, saimaannorpan kohtalo ei ole sellainen, että edes uskoisin rahalla olevan merkitystä. Verrattuna moneen muuhun auttamistyöhön, saimaannorppaa ei kumminkaan voi oikein auttaa omin käsin, tyyliin: ”neulonpa tilkkupeiton tilkkuja äiti Teresan orpokotiin”, vaan järjestöjen kautta vaikuttaminen tuntuu olevan ainoa tapa. Vaikkei se ole. Todellinen päätösvaltakin on kansalaisilla, äänestäjillä.
Saimaan alueen verkkokalastuskielto, ehdoton, pakollinen ja laissa säädetty, tuntuu olevan se ainoa tapa suojella uhanalainen norppa. Mutta eduskunnassa ja etenkään keskustalaisissa käsissä olevassa maa- ja metsätalousministeriössä (ns. luontaiselinkeinot, kuten turkistarhaus, ovat MMM:n toimialaa) ei tunnu olevaan mitään halua edetä vapaaehtoisen suojelun mantrasta raskaampiin keinoihin.

***
Vaikka vertaus on korni ja yliampuva, verkkokalastuksen puolustajat ovat kuin Amerikan vapaata aseenkanto-oikeutta puolustavia punaniskoja. Ugh, olen kirjoittanut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti